Kotipihan nurkilta - aina ei tarvitse mennä kauas

Nuoruuden huima seikkailu

Hyvinkään ja Riihimäen välillä on upea pieni lampi, Kiiskilampi, ympäröivien kallioiden syleilyssä. Nykyäänkin paikka on suojeltu ja suosittu retkeilykohde. Niinpä mekin nuorina poikina kuulimme paikasta kokeneemmilta retkeilijöiltä, ja monet monituiset kerrat vietimme siellä öitä – kaikkina vuodenaikoina ja kaikissa sääoloissa.

Kerron eräästä reissusta, joka on jäänyt mieleeni ehkä raskaimpana ja jopa vaarallisimpana mitä olen tehnyt. Aika on kyllä kullannut tapahtumia ja olinkin yhteydessä ystävääni Reijoon, jonka kanssa monet huimat retket teimme. Kolmatta kaveria Eeroa en tavoittanut, mutta Reijon kanssa palauttelimme mieleen reissumme yksityiskohtia. Joitakin kohtia muisti Reka ja joitakin minä. Reka hiukan paremmin.

Oli muistaakseni alkutalvi joskus 60-luvulla, kun lähdimme reissuun nykymittapuun mukaan hyvin vaatimattomilla varusteilla. Satulareppuun sullottiin viltti, pakki, kirves ja muonana oli kauraryynejä, kahvia, ryynimakkaraa, tai Suomi-makkaraa ja ruisleipää. Viimeksi mainittu lienee syy siihen, että kestimme niinkin hyvin rasitusta ja joskus pitkääkin valvomista. Ja olimme himpun nuorempia kuin nyt.

Laitoimme leirin pystyyn Kiiskilammen pohjoispäähän, muistaakseni laavun, ja jo illan pimetessä saimme idean lähteä saunomaan Paalijärvelle. Suolijärven ja metsien halki kohtalaisessa lumihangessa, jalkaisin. – Nummisella ei juurikaan hätkähdetty, kun iltapimeällä kolme nuorta miestä laittaa rantasaunan lämpiämään ja tekee muutaman enkelinkuvan lumihankeen. Ramaseehan semmoinen, mutta ei auttanut, paluumatkalle piti lähteä, leiriin oli matkaa ja osa tavaroista oli siellä. Kumma kyllä meillä oli viltit ja reput mukana.

Kristallinkirkas pakkasyö oli päällämme kun tarvoimme sinnikkäästi kohti Suolijärveä, jonka jälkeen ei enää olisi pitkä matka leiriin. Paljon jälkeen puolenyön, arvioisin, saavuimme Suolijärvelle, Kypärlahteen, ihan puhki koko porukka, kukaan ei olisi enää jaksanut paria kilometriä leiriin! Melkein porua väännettiin.

Lähellä oli vanha tukkikämppä ja osin luhistunut joku ulkorakennus. Tarkastimme kämpän ja totesimme, että sinne ei voi majoittua, syytä en muista, mutta päätimme mennä ulkorakennuksen lattialle nukkumaan kylki kyljessä.

Sammuimme kuin saunalyhdyt siihen lattialle, tai mitä luulimme lattiaksi, sillä jonkun ajan, ehkä parin tunnin päästä Reka totesi, että täällä haisee hevosen paska! Tähän heräsimme, onneksi, sillä en ole koskaan palellut niin armottomasti kuin tuolloin. Olimme nukkuneet tallin lattialla ja sulattaneet alla olevan jäätyneen hevonpaskakerroksen omalla lämpöenergiallamme. Tuhlaustahan semmoinen on! Kesti tovin, ennen kuin saimme hypittyä itsemme siihen kuntoon, että voimme jatkaa tärinältämme matkaa. Siinä saattoi olla hypotermia lähellä!

No, annas olla, pääsimme vihdoin leiriin ja laitoimme armottomat tulet ja uudelleen nukkumaan. Eräs meistä lupasi ottaa ensimmäisen kipinävuoron. Ja nukahti saman tien. Taas heräsimme viluun, ja moitimme hieman tuohtuneina kipinämikkoa! En kuitenkaan koskaan tule paljastamaan petturin nimeä! Olimmehan kaikki niin väsyneitä. Muistelisin, että raahasimme jostain niin mahdottoman tervaskannon, että sen avulla nukuimme sitten ainakin jonkun verran.

Loppureissusta muistan, että kun vihdoin saavuin kotiin, polkupyörillä, äiti meinasi saada sydärin kun näki tervassavun nokeaman harmaan naamani. Ammeeseen, puhdasta päälle ja taas nukkumaan. Näin tämä reissu päättyi, varmaan Rekalla ja Eerolla samalla lailla. Jo tuolloin käytössäni oli sama pakki, joka yhä palvelee minua.

Tämän reissun jälkeen olemme jo monena vuotena kokoontuneet Vappuna Kiiskilammelle muistelemaan menneitä. Vappuna siksi, että silloin yleensä aina teimme telttaretken lähiseuduille, ja liikkeellä oli paljon muitakin aloittamassa retkeilykautta. Tästä muodostui ”ikivanha perinne”. Myös lapsenlapseni ovat joutuneet kärsimään jälkeenpäin näistä seikkailuista, kun olen heidätkin pari kertaa vienyt tutustumaan tuffan lapsuudenaikaisiin retkimaisemiin. Silmät ymmyrkäisinä ovat joutuneet iltanuotiolla kuuntelemaan tämänkin tarinan.

Matti Ampio

Pointista luoteeseen muutama kilometri on Paalijärvi ja sen vieressä Vähäjärvi. Siitä kannakselta tulimme, ja nuolen kohdalla simahdimme, vain vajaan kilometrin päässä base campista joka oli Kiiskilammen pohjois-koillispäässä.

Lapsenlapset ovat samalla paikalla, jossa tuffan leiri oli tarinan aikaan 54v sitten. Ja he joutuivat kuuntelemaan iltanuotiolla koko seikkailun, ainakin pariin kertaan.

Yöksi laavulle, pikkuretki

Eräänä tiistai-iltana se taas tapahtui, oikosulku elektroniikan turmelemissa aivoissani. Randomotoksena mahdollisista aiheista tehdä jotakin, nousi esiin "mennä metsään yöksi yksin".

Näinhän sitten tein, pakkasin repun ja heitin sen Neuvostoprätkä TULA:n päälle ja sitten Luvian Pinkjärven metsäteille. Pöristelin hissukseen metsäautotietä kun oikealta pomppasi iso mäyrä eteen. Hetken minua pällisteltyään eläin lähti menemään todella lujaa edelläni tietä pitkin. En lähtenyt sitä ajamaan takaa vaan annoin sen mennä omissa suunnitelmissaan piiloon.

Pysähdyin muutenkin siinä kohdassa kun olin tutkimassa maastopyöräilyreittiä ko. järven ympäri. Joka paikassa muualla löytyi jonkinlainen polku tai metsäautotie, mutta siinä oli 500 metriä korpiosuutta josta tulisi lähes kantaa fillari ohi. Menee mietintään. Kyllähän intissä kannettiin pyörät ja vehkeet täysin riippumatta siitä, oliko sattumoisin tietä alla. Joten siitä selvittänee. Koko lenkin pituudeksi tulee 70-80 kilometriä, yksi yöpyminen matkalla.

Asian selvittyä ajelin Mustalahden laavulle johon asetuin taloksi. Eipä ollut paljon kulkijoita, siinä antennilankaa puihin laitellessani siitä kirmasi nuori tyttö kuin metsäkauris polkua pitkin ohi, huuteli reippaasti hei ja meni menojaan.

Illalla tuuli tyyntyi, ja siinä istuskellessani totesin, että harvoinpa näkee noin tyyntä järvenselkää, nappailin siinä muutaman kuvan illan mittaan.
Siinä risukeittimellä kahvia keitellessäni totesin myös, että läheisen valtatien meteli kuului ehkä häiritsevän voimakkaana laavulle, vallankin tyynenä iltana.

Ajatukset alkoivat harhailla sen verran, että päätin möyriä pussiin jos vaikka sattuisi filmi katkeamaan kesken istuskelun. Nukahdin, ja heräsin kun moottorivene tuli lähelle ja joku ilmeisesti koki jotain pyydyksiä, menivät sitten pois ja vaivuin uudelleen nirvanaan joutsenten ehtookailotuksen säestämänä.

Aamulla 05:30, pöyristyttävän aikaisin, heräsin kun teerillä oli ankara pulina ja suhinasessio ihan lähellä laavun takana. Sitten ne pääsivät varmaan sopimukseen ja pulina loppui, nukahdin uudelleen.

Normaaliin aikaan heräsin ja tungin tulitikun valmiiksi ladatun risukeittimen rakoon ja odotin, että kahvivesi kuumeni. Aamupalan jälkeen kotiin. On se upeata tämmöinen retkeily!

 

Mustalahden laavulta Luvian Pinkjärveltä


Matti Ampio