Pitkäjärven savottakämppä

Lokakuun lopun pakkasaamu enteili jo syksyn väistymistä talven tieltä, hento lumipeite peitti maan ja läheinen järvi oli saanut ohuen jääpeitteen. Auringonsäteet heijastivat lumen pinnan kiteet kuin tuhansiksi timanteiksi, jäänpinta kimalteli kuin kristalli, koko maisema oli täynnä häikäisevää kirkkautta. Vanha savottakämppä seisoi uljaana sijoillaan jo seitsemättä vuosikymmentä muistona ajasta jolloin puut kaadettiin pokasahalla eivätkä työpäivät olleet kahdeksan tuntia pitkiä ja talvi- tai kesälomista ei tiedetty mitään.

Pohjois-Hämeen metsät seisoivat kuitenkin yhä jykevinä, kuten olivat seisseet edellisien sukupolvien aikana. Asutuskin oli edelleen pysynyt harvana. Astelin kunnioittavasti isänmaani vihreiden kultamaiden syliin, vähäinen ajoneuvopolku kapeni pian kinttupoluksi ja korpimetsä imaisi kulkijan kätköihinsä. Aamun pakkanen oli väistynyt ja auringonpaisteen lämmittämät vesipisarat putoilivat puiden oksilta. Luonnon kiertokulku pyöri väistämättä kohti talvea. Muutaman kilometrin synkkä metsätaival vaihtui pienen nevan ylitykseen josta taas hämäläisten korpimetsien hämyiseen huomaan. Jostain korpikuusten väleistä tunkeutui auringon varovaiset säteet ja pian synkkä korpi vaihtui kangasmetsän suloisen joustaviin polkuihin.

Aurinko jaksoi vähän aikaa pukea metsämaiseman kirkkauteen kunnes se häipyi pilvien taakse. Jostain kaukaisten mäntyjen välistä kajasti järven sineä ja pian saavuin isohkolle metsäjärvelle. Istahdin järven rannalla olevalle nuotioringille, hörppäsin ensin juotavaa ja sitten kävin puuliiterissä pilkkomassa polttopuita. Vuolin kiehiset ja pian nuotio paloi iloisesti. Laitoin kahvipannun tulille ja otin repusta eväsleivät sekä kuksan ja pari sokeripalaa. Join kahvin ja söin eväsleivät. Kiirettä pitämättä nautin metsän hiljaisuudesta.


Liesjoen vanha mylly

Jatkoin sitten matkaani jokea seuraillen, välillä sivuutin kaksi pientä lampea. Sitten eteen tupsahti vanha mylly, josta polku jatkui paikoin kivisenä. Ylitin Seitsemisjoen. Joesta polku erkani metsämaiden syliin. Sitten kahden suon välistä luikahtaen takaisin jokivarteen, jonka läheisyydessä nuotiopaikalla pidin juomatauon. Lokakuinen päivä oli kääntynyt iltapäiväksi ja sää oli koko päivän ollut puolipilvinen, välillä aurinko jaksoi lämmittää, mutta häipyi useimmiten nopeasti pilvien taakse.

Tauon pidettyä jatkoin pois jokivarresta metsien huomaan, josta taasen välillä kangasmetsien pehmeille poluille. Muutaman kilometrin taipaleen jälkeen pysähdyin pitämään evästauon ja haukkasin makkaranpätkän sekä hörpin kuksallisen kahvia. Iltapäivä alkoi jo vähitellen kääntyä lopuilleen ja aurinko alkoi hiipiä alemmas. Heitin repun selkään ja lähdin talsimaan viimeiset kaksi kilometriä ennen kuin pimeys yllättäisi. Jätin hämäläismetsille viimeisen vilkaisun ja lupauksen, että palaisin niiden rauhoittavaan huomaan ennen kuin suuntasin auton nokan takaisin kohti levottomana sykkivää sivistyksen oravanpyörää.

Pitkäjärvi

Tapio Vihersalo

Joskus se on vaan mentävä kun luonto kutsuu.
Elettiin huhtikuun viimeistä viikkoa ja kevät harppaili isoin askelin Savonmailla.
Oli vähäsen vielä kesään västäräkistä, joka keikutti pyrstöään mökkirannassa.
Minä ja Makkonen oltiin pakattu pulkat ja potkurit ja matka kohti auringonnousua saaressa oli alkamassa.

Makkonen on niin hieno tyyppi, reipasretkeilijä joka ymmärtää päähänpistoja, tätäkin -  jossa tärkeimpänä tavoitteena on herätä aamulla teereen soitimeen auringon noustessa . Paikka oli tarkkaan harkittu, niin että nouseva aurinko heittää säteensä suoraan laavulle. Joku voisi neuvoa, että tämähän onnistuu maallakin, pellon tai suon laidassa. Niin onnistuu, mutta nyt piti mennä tänne.

No siis lähdössä oltiin, kamaahan on aivan kauhiasti, olipa sitten yksi yö tai monta, vain eväiden määrä vaihtuu. Jäät sinerti sen verran, ettei ilman pelastautumispukua ehkä olisi kannattanut lähteä, tosin näin jälkeenpäin voi sanoa että turhaa painolastia. Ei upottu, paitsi Makkonen kerran polveen asti. Kumppari olis jo vähän vettä hörpänny.

Mökin pihasta lähdettiin siis potkuttelemaan tuota parin kilometrin matkaa, heti rannassa tuli vastaan tyylikäs pilkkikulkuneuvo. Kelpaa siinä kevätlämmössä istuskella muka onkimassa.

Jää oli vielä iltapäivällä kohtuullisen hyvä jalaspotkurille. Kulkureittiä valittiin valkoisimmista kohdista, rannoilta jäät olivat jo kapealta kaistaleelta sulaneetkin.

Viimeinen etappi  raahattiin tavaroita kapean metsäkannaksen läpi. Hikihän siinä tulee ja kunto kasvaa. Päästiin leirin laittoon, laavu kalliolle, nuotio tuleen ja kahvin keittoon.  Maailma parani pitkälle yöhön, vilkuttelimme ohi ajavalle laivalle. Sen verran ajatustakin oli puheissa, että sovittiin aikaisesta herätyksestä jotta yöpakkasen turvin vielä kovalla jäällä päästään poiskin.

Aamun aurinko tuli ja herätti. Teeret soivat ja lintujen liverrys tuuditti meidät takaisin uneen. Herättiin sitten moottorikelkan ääneen, joka oli kuulunut jo tovin lähimailla, tiesin että siellä liikkuu paikallinen ammattikalastaja, tiesin myös että nyt on nukuttu aamupakkasen ohitse. Eikä mitään pakkasta edes ollut! Aamun kylmyys vain, se ei pitkälle kanna. Tähän mennessä olisi pitänyt jo kahvit kiehautella ja olla pakkailemassa.

Lähiavannolta kuuluvat verkkomiehet meistä haastelevan, ääni kantaa ja ihmetystä on ilmassa. Tulevat sitten tykö, heidän moottorikelkka näkyy olevan hieman kevätjäille viritetty malli, vähän jo ihmettelinkin heidän ajeluaan. Tottahan kalastaja nämä vedet myös tuntee, mistä kärsii vielä ajella. Noh, isännät tulevat siihen jutulle, toinen kävelee malliksi sinertävään kohtaan ja iskee siitä tuuran läpi ja sanoo jokseenkin näin ”piti sitten lähteä”.  ”Niin”, vastataan - ”piti vaan lähteä”.

Tuntuu ymmärtävän paremmin, kun hetken päästä hän tajuaa kuka olen, ei sillä että huoli haihtuisi, mutta ymmärtää, että tuo se on nainen, jonka kuulemma pitää aika usein vain lähteä. Kerromme tietenkin pelastautumispuvuistamme ja se tieto helpottaa tietysti heitä, samoin kun tieto metsän poikki menevästä reitistämme. Se normaali reitti näyttää jo aivan liian sulalta, joko siellä laineet kimaltaa… Huolenpitoa, kiitos. Arvostan. Totta kai, kuka hullu oikeasti tähän aikaan liikkuisi jäällä?

Aamutoimet sujuvat, tiedetään että nyt täytyy rivakasti lähteä liikkeelle, iltapäivällä voisi jalka jo sujahtaa vähän syvempään. Pulkat roudataan lähimpään mantereen rantaan, josta päästään ne autolla hakemaan.
Jatkettiin sitten kotimatka pelkillä potkureilla ihan rantoja hivellen, säikytellen mökkinsä pihassa kevättöissä olleita ihmisiä – vihreät olennot ilmestyvät rantakaislikkoon. Varjon puolella oli vielä ihan hyvin jäätä. En silti olisi jäänyt enää toiseksi yöksi. Joskus otan ison kasan evästä ja sitten jään. Vene noutaa sitten kotiin, sitten kun on pääskynenkin.

Marita