Naisnäkökulma kalastukseen

Aivan lapsuudenkotini lähellä on pieni lampi. Siellä me uimme monta kertaa päivässä ja siellä me kalastimme. Usein olin sisarteni kanssa lammella ongella tai isän ja veljieni kanssa kalanpyynnissä. Olin myös läheisellä joella soutajana veljelleni, kun hän virvelöi, laski tai koki verkkoja. Sain jo silloin tuntea soutamisen sietämättömän vaikeuden. Kala oli tärkeä särvin kesäaikaan, sitä pyydettiin paljon ja syötiin paljon. Usein koko perheemme oli halkoliiterissä perkaamassa suurta kalasaalista. Koskaan en ole oppinut ymmärtämään kalanruotoallergisia ihmisiä. 

Vuosia myöhemmin oman perheeni mökillä, omalla mökkijärvellä kalastaminen on ollut olennainen osa mökkeilyä. Alkuun olin soutajana ja sitkeästi yritin selviytyä kunnialla tehtävästäni, mutta enhän minä osannut. Luin joskus tositarinan suomalais-englantilaisesta pariskunnasta. Englantilainen vaimo ihmetteli, miksi normaalioloissa maailman kiltein mies muuttuu ärjyväksi hirviöksi verkkoja laskiessaan. Vaimo osasi suomea auttavasti, mutta yritti parhaansa mukaan ymmärtää verkonlaskijan ohjeita. Kun mies huusi: ”Huopaa!”, vaimo oli ihmeissään: mihin tässä nyt peitettä? Hän tuli aivan epätoivoiseksi, hyppäsi laidan yli veteen ja ui kotirantaan.

Meillä tilanne ei koskaan kehittynyt noin vakavaksi, koska molemmat puhumme suomea ja olemme kotoisin samalta murrealueelta. Silti väärinymmärryksiä tuli: en erottanut oikeata vasemmasta, huopasin silloin kun piti soutaa, soudin liian kovaa tai hiljaa, en saanut venettä pysymään paikoillaan enkä osannut soutaa oikean ulpukan vierestä. Minä kärsin ja verkonlaskija kärsi. Sitten oivalsin ettei minun tarvitse aiheuttaa kärsimystä, en siis lähde soutajaksi! Ensin verkonlaskija oli hämmästynyt ja vähän nyreissään päätöksestäni, mutta yhden yksinäisen verkonlaskukerran jälkeen hän tiesi voittaneensa. Sen jälkeen on kalastusrauha vallinnut perheessämme. Lähden mielelläni veneeseen seuraamaan verkkojen kokemista. Istun joutilaana takatuhdolla ja nautiskelen. Soudan mielelläni vaikka kymmenen kilometriä Pyytäjän virvelöidessä. Virheitä ei tule, kun hän on peräsimessä ja ohjaa veneen juuri sopivasti sieltä missä kalat väijyvät.

Alkuvuosina vaelluksilla kalastin. Oikeastaan se oli pakko, koska retkikaverini piiskasivat vesiä illat ja ison osan öistäkin. Muutoin olisin joutunut oleilemaan paljon yksin leirissä. Ja halusinkin kokea virvelöinnin jännityksen. Monella reissulla en saanut sintin sinttiä ja harmittelin kalalupiin mennyttä rahaa. Alkukesän reissuilla onnistuin saamaan haukia, ne kun olivat kovasti nälkäisiä ja melkeinpä tunkivat telttaan. Joskus sain ahvenia ja joskus jopa hopeakylkisiä.

 


”Nous hauki puuhun laulamaan”

 

Eräänä päivänä pitkänpitkällä vaelluksella olimme talsineet jo parisenkymmentä kilometriä. Ehdotin useasti leiriytymistä, mutta ilmeisesti leiripaikka oli jo kotona merkitty tiettyyn kohtaan kartassa ja suunnitelmasta ei poikettu. Olin aivan poikki. Vieläpä keräsin sieniä muovikassiin ja raahasin sitä mukanani. Retkikaverini laukkasivat kaukana edessäni kuin nuoret hirvaat. Mieleni oli musta ja haudoin kolmoismurhaa tai vähintäin retkikaverieni kalauttamista liikuntakyvyttömiksi – punikkitateilla.

Vihdoin leiriydyimme suurehkon viehättävän lammen rannalle. Elämä rupesi hymyilemään, kun sain ruokaa ja kahvia. Tuskin olivat Suuret Pyytäjät heittäneet lusikkansa lautaselle, kun he lähtivät kauas koskille punalihaista narraamaan, ja minä jäin leiriin Kuopuksen kanssa. Siinä rauhassa löksehdimme ja ihastelimme lämmintä keliä. Huomasin lammen pinnalla tuikkeja. Vitsailin Kuopukselle: ”Tee tulet, niin minä otan tuosta kalat!”  Ensimmäisellä heitolla sain ison ahvenen ja sitten niitä tuli lisää, ilmeisesti olin osunut ahventen pesälle. Kuopuskin virkistyi vähitellen  ̶  jahka oli tutkinut muurahaisten polut ja laskenut yhdellä läimäytyksellä tappamansa itikoitten raadot  ̶  sai kengät jalkaansa ja virvelin käteensä. Hän sanoi menevänsä lammen toiselle puolen. Minä kiskoin ahvenia ja niitä alkoi olla melkoinen kasa. Jonkin ajan kuluttua Kuopus tuli leiriin ja heitti jalkojeni juureen hauen. Siinä se mötkötti jaloissani kuin mikäkin porsas, se oli ainakin kolmikiloinen. Suuret Pyytäjät saapuivat reissultaan tyhjin käsin. Vähän vaisuina ja äimistellen he katselivat tumpeloitten saamaa ahvenläjää ja isoa haukea. Kalamiehen kateus kumpuaa syvältä ja on ilmeisesti synnynnäistä.

 

 

Ilta-aterialla ei ollut ruoasta puutetta: alkupaloina paistettuja sieniä ja tikkuahvenia, pääruokana hauesta tehty elämämme ensimmäinen rosvokala. Tungimme foliopussiin haukifileitä, sipulia, suolaa, tilliä, pippuria ja juustoa päälle ja pikkuisen vettä pussin pohjalle. Haudutimme sitä hiilloksen päällä tunnin. Ja miten herkulliselta se maistui! Kuopus söi hitaasti jokaista suupalaa tarkkaan makustellen ja totesi hartaana: ”Koskaan en ole syönyt näin hyvää ruokaa.”  Nälkä on ruoan paras mauste. Sinä iltana kömmimme ylensyöneinä telttaan nukkumaan, ja sinä iltana Suuret Pyytäjät tajusivat, ettei tarvitse lähteä merta edemmäs kalaan, mutta seuraavana päivänä he eivät sitä muistaneet.

Sitten yhdellä reissulla... Oli kaunis päivä, aurinko räkitti vielä korkealta. Olimme kalastamassa joella, joka kiemurteli somasti hiekkaisessa avoimessa maastossa. Tulin joenmutkaan. Siinä oli pajujen reunustama syvä putama. Tiesin että siellä saattaisi asustaa kala ja mietin, uskallanko heittää kun pelkäsin saavani vain pajuja. Kuitenkin heitin. Ja viehe osui veteen juuri siihen paikkaan mihin pitikin,  mutta sitten tajusin, että se jysähti johonkin kiinni. Tietysti pohjassa puussa tai muussa, ajattelin. Juuri kun olin huutamassa: tule irrottamaan, vapa vavahti ja näin hopeaa mourahtavan vedessä. Taimen! Huusin henkeni edestä, ja Pyytäjä saapui hätiin. Olimme innoissamme. Kala näyttäytyi sen verran, että arvioimme sen ainakin puolitoistakiloiseksi. Pyytäjä antoi auliisti ohjeita: pidä siima koko ajan kireällä, älä anna liikaa löysiä, äläkä naura, älä seiso liian lähellä rantaa, säikytät vielä kalan... älä, älä...  Hiki valui kainaloistani ja pitkin selkää, kun puristin kouristuksenomaisesti vavasta ja yritin toimia ohjeitten mukaan. Aikansa Pyytäjä katseli äheltämistäni ja sitten ehdotti: ”Minä kun olen kokeneempi, niin voisinko minä ottaa virvelin.” Luovutin vavan ja sanoin: ”Sittenhän syy on sinun, jos karkuutat taimenen.” Pyytäjä istahti rantapenkalle ja alkoi oikeaoppisesti väsytellä kalaa. Aina välillä hän rauhoitteli itseään ja varmasti myös minua sanoen: ”Meillä ei ole mihinkään kiire, meillähän on aikaa, tätä varten tänne on tultu.” Kala jaksoi meuhkata, välillä pinnassa ja välillä se sukelsi syvyyksiin jurottamaan. Sitten pitkän ajan kuluttua, 15 minuutin, kala nousi pintaan mahaansa näyttämään. Pyytäjällä oli haavi valmiina napatakseen saaliin. Kala näytti jo aivan puolikuolleelta kellottaen mahapuoli ylöspäin, Pyytäjä ujutti varovasti haavin sen alle ja nosti... Mutta viehe tarttui haaviin ja silloin kala säikähti, sai ihmeellisesti voimia, muljahti irti ja hävisi syvyyksiin. Istahdimme typertyneinä penkalle. Olin jo ehtinyt mielessäni kuvata, punnita, perata, paistaa ja aistia taimenen hienon maun suussani. Pyytäjä heitti äkäisenä virvelini maahan ja päästeli tuhmia sanoja. ”Säre nyt vielä minun vehkeet!” tokaisin. Onneksi meillä oli jo saatuna pieni hauki. Paistoimme sen. Siinä oli paha sivumaku. Olin  kysymäisilläni: ”Miltähän taimen olisi maistunut?”,  mutta nielaisin sanani, kun katsoin Pyytäjän murtunutta olemusta ja sanoin vain: ”Onpa ähky olo! Palaakaan en jaksaisi syödä taimenta.”

Muutama vaellus tuon menetyksen jälkeen päätin kalastajan urani  ̶  en kylläkään tuon traumaaattisen kokemuksen takia. Viime vuodet olen vain kulkenut Pyytäjän seurana kalavesillä, kantanut kalat, seurannut kalojen väsyttämista, ihastellut saaliita, istunut muusana mättäällä, poiminut marjoja ja sieniä, liiretellyt tuntureilla tai oleillut leirissä silloin kun pyyntömies on ollut apajilla. Matalista vesistä kalastamisen olen kokenut stressaavaksi. Inarijärvellä minusta oli mukavaa virvelöidä, kun tiesin että vettä on monta kymmentä metriä. Silloin ymmärsin syvästi, miksi kalastaminen on miehistä niin rentouttavaa puuhaa. Mieleni lepäsi kun heittelin ja kelasin ilman kiinni jäämisen pelkoa. Tiesin etten saa mitään, mutta lohikalaa kannattaa pyytää vaikkei saisikaan. Koskikalastuksesta en ole koskaan pitänyt. Kivillä hyppiminen ei ollut minunlaiselle köntykselle sopivaa liikuntaa, aina pelkäsin veteen mulahtamista ja vieheen menetystä kiven koloon! Kaiken lisäksi: yhdellä kalaluvalla saa halvemmat kala-ateriat kuin kahdella ja useimmiten riittävästi. Kerran ulkomaan reissulla harrastimme syvänmerenkalastusta. Kiloiselle kalalle tuli hintaa 150 euroa. Se on kallein kala-ateriamme.


Miten tästä kalastat?


”Aikaa, jonka olet käyttänyt kalastukseen, ei lasketa ikään.” Tunnen, että sisäinen minäni on nuortunut kalastusvuosinani. Kalastaminen on ehdottomasti tärkeätä, hauskaa ja jännittävää vaelluksella. Aina olen halukas menemään hiljaisille vähän kalutuille vesille, josta on mahdollisuus saada ruokakalat. Kalaa voin syödä joka päivä. Olen huono kalanainen; en osaa olla edes kateellinen, jos Pyytäjä saa ison kalan.

Ja minusta haukikin on kala.


Liisa Koponen

Näätämöjoen retkeilykalastajan profiili

Näätämöjoen lohenkalastusalueen eräretkeilykalastaja on useimmiten tavallinen ”duunari”, maastokelpoinen ja iältään 30–50 -vuotias mies, joka on lähtenyt kalaretkelle etelämpää Suomesta omien kalakavereittensa kanssa. Näätämöjoella on käyty kalaretkellä joskus aiemminkin, ensikertalaisia kokeilijoita on joukoissaan noin kolmasosa. Omakohtaista tuntumaa jokeen on, mutta ennen retkeä lisäinformaatioita imuroidaan lähinnä ”alan miehiltä”, ystäviltä ja tutuilta sekä julkisista tiedotuskanavista: vapaa-ajan kalastuslehdistä, erilaisista esitteistä ja yhä enenevässä määrin internetin kautta.

Näätämöjoen retkeilykalastajien mielestä joen vetovoimatekijöinä oli muitakin kuin mahdollisuus saada hyvä (lohi)saalis. Mielikuvat vapaasta, koskemattomasta luontoympäristöstä erämaisine elementteineen viehättivät kalastajia. ”Luonnonrauha”, ”koskemattomat maisemat”, ”puhdas ja vapaa jokivesistö” kytkeytyivät lähes kaikkien kalastajien mielikuvaan ”polkujen päässä olevasta erämaasta”. Voisiko luonnonrauhan ymmärtää kännykän kuulumattomuuteen, koskemattomat maisemat nitoa metsätalouden ulkopuolisiin joutomaihin tai vapaan jokivesistön kytkeä valjastamattomaan vesienergiaan. Näätämöjoella oli kuitenkin vetovoimaa ja siitä saatiin virtaa, jota ei voi mitata kilowatteina eikä useimmat kalastajat edes kilogrammoina.

Asiakaskyselyn ja jokivarsihaastattelun perusteella yksi tärkeimmistä syistä tulla kalastamaan Näätämöjoelle oli hyvän saaliin saantimahdollisuus, tosin eräältä kalastajalta on lipsahtanut kommentti, että se ”tekosyy” on käytetty jo kotona. Yhtä monet kalastajat ilmoittivat kalaretken syyksi kalastusperinteen, johon liitettiin kalaretken sosiaalinen luonne yhtä tiiviisti kuin tuttuus kalastusympäristöön ja kalastustapoihin. Näätämöjoen ilmoittivat satunnaiseksi kohteeksi luultavimmin ne ensikertalaiset kalastajat, jotka hakevat joka kesälle uusia kalastusalueita. Erillisten perhelupien myynti alkoi vuonna 1997 ja ensimmäisinä vuosina myytiin noin 40 perhelupaa. Myynti 2000-luvulla on hieman lisääntynyt, josta syystä Näätämön kalastusretkeily muun perheen kanssa on mahdollisesti yleistymässä. Perheen yhteisellä kalastusretkellä koeteltiin yleisimmin avo- tai aviopuolisoja ja poikalapsia sekä muita sukulaisia. Näätämöjoen kalareissulla käytiin myös siksi, että lomailtiin omassa tai tuttavan mökissä lähialueella tai paikalliset ystävät houkuttivat mukaan kalareissulle tai vain oltiin melontamatkalla ko. jokivesistössä.

Epätyypillinen Näätämöjoen kalastusmatkailija on ulkomaalainen. Epätyypillinen kotimainen kalastusmatkailija on naispuolinen ikäihminen, joka matkustaa kalastusalueelle lentoteitse tai kanootilla. Kalastuksellinen viipymä on vain muutaman tunnin mittainen. Mielipahaa tuottavat niin huonot säät, niukat ja levottomat vedet kuin hyttysetkin. Erämainen luonto tuntuu turvattomalta eikä kotiin voi soittaa. Tunturikoivumetsät näyttävät pelkiltä pusikoilta, kalastus tuntuu turhauttavalta ja turhalta, koska omaa evästäkin on mukana. Nokipannukahvikaan ei maistu, kun sitä ei voi laimentaa kevytmaidolla ja siinä on mukana porot, sakka. Ja miten jokivarressa voisi hoitaa henkilökohtaisen hammaspyykkinsä, kun juokseva vesi tulee niin kylmänä ja retkiseura väittää, että pesupaikat ovat pikkulohien asumapaikoilla. Kalastusseura tuntuu uskomattoman sisäänlämpiävältä, jutut kiertävät kalastuksessa, kalajutuissa, perholajitelmissa ja muinaisissa erätarinoissa. Juttujen juuri: ”Näätämöläinen, luonnonvarainen saalislohi”, se haave toteutuu vain joka kymmenennelle kalastajalle. ”Luonnonrauhaan” pääsee, jos käy Näätämöjoella ennen juhannusta, heinäkuun parhaina päivinä jokivarressa parveilee 100 muutakin retkeilykalastajaa ja muutama kymmenen paikallista verkkokalastajaa.

Olisiko Näätämöjoen kalaretken täyttymys, kun tekee reissun aivan yksin, muista kalastajista tyhjälle, mutta lohia täynnä olevalle joelle? Vai tyytyykö kutakuinkin omaehtoiseen retkeilyyn, miltei koskemattomaan luonnonympäristöön, vaatimattomaan ulkoilmaelämään, hyvään kalaseuraan ja sattumanvaraiseen kalansaaliiseen? Näätämöjoen konkarit ainakin saavat sitä, mitä hakevat. Pääasiassa yksinkertaista olemista luonnon monimuotoisilla ehdoilla.

Maija Länsman

Retket ja kalat

Joskus retkillä kalastetaan, joskus pyydetään vaikkei saadakaan, saalis harvoin on tärkein. Joskus retkeilijä saa katsella kalojen elämää joen penkalta. Kalat ovat kauniita.

Kaikenlaista kalastusta

Raimo O. Kojo kirjoittaa vanhassa Lapin retkeilyoppaassaan (1977), että pohjoinen kalastus on onnenpeliä: ensikertalainen saattaa kiskoa rannalle taimenen maantien sillalta, kun kymmenkertainen lapinkävijä palaa vaellukseltaan tyhjin käsin. Joskus näin onkin, toisinaan kalojen saanti on suuren työn takana ja joskus kalan saa ensimmäisellä heitolla. Yleensä kuitenkin aina saa jotain, jollei muuta, niin ainakin haukia tai ahvenia. En muista tehneeni yhtään lapinvaellusta saamatta ainuttakaan kalaa.

Vaelluksella kalastus on monelle tärkeää. Siitä saa virkistystä ja ennen kaikkea lisää ruokaa. Vaeltaja löytää joka päivä uusia ennen kokemattomia asioita, luonnonihmeitä. Kalastettaessa tulee kolunneeksi jokivarsia ja järvenrantoja tavalla, jota muuten ei tekisi. Tällä tavalla voi tutustua paikkoihin, jotka muilta kuin kalastajilta jäävät näkemättä.

Kalastettaessa sattuu yllättäviä tilanteita, kommelluksia ja muita sattumuksia harva se kerta. Vuosia sitten Enontekiön Maanselällä eräällä joella harjuksenpyynti ei mennyt aivan totutun kaavan mukaan. Noin puolikiloinen harri otti lippaan, väsyttelin sen ja kiskaistessani sen maalle se tietysti pääsi irti. Kala jäi aivan rantaveteen, haukkoi siinä henkeään. Tietenkään sitä ei saanut käsin eikä haavia ollut mukana. Mutta keinoja löytyy, otin suuren kiven ja heitin sen kalaa kohti. Luulin jo, ettei kalalle käynyt mitenkään, mutta hetken kuluttua näin sen lipuvan virran mukana veden pinnalla selällään. Pyydystystapa ei tainnut olla hyvien tapojen mukainen, mutta saalista tuli.

Harjussaalista, ei kuitenkaan kivellä pyydettyjä

Viime syyskuun alkupäivinä Pöyrisjärven erämaassa oli ruska-aika aluillaan. Koivut olivat kuivuneet ruskeiksi, mutta maaruska alkoi olla värikäs. Lämpimässä säässä iltapäivällä läksin asennolta lenkkikengät jalassa virveli mukanani tutkimaan joen kalapaikkoja. Kuljin joen vartta alajuoksulle päin heitellen silloin tällöin lippaa veteen. Etenin pitemmälle kuin oli ollut tarkoitus. Eräässä paikassa oli hyvännäköinen putama. Ajattelin, ettei tuohon pitäisi heittää, koska rantapenger oli korkea ja vesirajassa pajupensaita. Heitin kuitenkin, ja heti lippaan iski taimen. Välittömästi kala syöksyi pajupensaan alle ja jäi kiinni pajuihin. Ei ollut muuta mahdollisuutta kuin laskeutua vesirajan kapealle viistolle hiekalle ja yrittää saada kala kiinni käsin. Hiekka oli pehmeää ja jalat upposivat koko ajan syvemmälle ja syvemmälle. Sain kiinni pajuista, taivutin niitä niin, että sain käsiini taimenen. Jalat olivat märät polviin asti, mutta jälleen oli kahden päivän ruoka hankittu.

 

Märät jalat, hieno taimen

Kalastaa kannattaa kaikkina vuodenaikoina. Lokakuu on parasta siianpyyntiaikaa. Vesien viilentyessä siika alkaa nousta matalaan veteen kutupaikkojen lähelle. Lokakuun toisena viikonloppuna (10.10.2009) lauantaina laskin toiveikkaana siikaverkot veteen mökkijärvellämme Pohjois-Karjalassa. Järvi oli sula, mutta illalla sää viileni ja yöllä oli pakkasta. Aamulla valkeni karu totuus: järvi oli jäätynyt! Eikä jää ollut mitään riitettä, vaan yli sentin paksuista. Airo ei mennyt jään läpi. Oli paksulla seipäällä rikottava väylää verkkojen luokse. Seurasi parin tunnin ankara työ, hiki virtasi, kädet ja hartiat kipeytyivät. Kuten jokainen verkkokalastaja tietää, ei rikottujen jäätelien seasta saa verkkoja ylös; on saatava verkon päiden kohdalta jää auki ja vedettävä verkko jään alta pois. Lopulta työ tuli tehdyksi. Siikoja ei verkoissa ollut, yksi pienehkö hauki kuitenkin.

Tuolla olivat siikaverkot

Lieneeko sattumaa, että syksy on kokemuksieni mukaan parasta kalastusaikaa. Ruskavaelluksilla olen saanut vähimmällä vaivalla ruokakalat, niin harjuksia ja taimenia kuin haukia ja ahveniakin. Ja kalastipa tai ei, on hyvä nauttia muista luonnon antimista ja luonnon kauneudesta.

17.10.2009

Matti Koponen

 

Salmon Salat

Kuka kertoisi, miten Salmon varhaislapsuuden kotiolot vaikuttavat myöhempiin valintoihin?

Kuka kertoisi, millä merillä murrosikäinen Salmo interseilaa?

Kuka kertoisi, miksi Salmon ruokailutottumukset ovat isojen vesien aterioiden jälkeen keinotekoiset snack-bar- perhot?

Kuka kertoisi, miksi Salmon kotiinpaluu tuttuun ympäristöön on niin haastavaa?

Kuka kertoisi, miksi sosiaalinen ympäristö suhtautuu aikuiseen Salmoon niin erilailla kuin siihen murrosikäiseen?

Kuka kertoisi, miten Salmoa pitäisi hoitaa ja kohdella?

Kuka kurkistaisi pintaa syvemmälle tai huomiseen ja miettisi vedenalaisen Salmon, asiakkaan etua? Tutkija kuuntelee taajuuksia pinnan alta (radiolähettimet), katselee Salmon seurallisuutta ja vaellusaktiviteettia (vedenalainen videokuvaus) ja rekisteröi Salmon liikkumista yksin ja porukassa (ulkoiset kalamerkit tai radiotelemetria-merkintä), määrittää Salmon elinkaarta taannehtivasti ja selvittää alkuperää (suomuanalytiikka ja geneettiset tutkimukset). Tutkija selvittää Salmojen ”sosiaalista” painetta, kuolevuutta ja predaatioita (sähkökoekalastukset ja ravintotutkimukset). Tutkija seuraa Salmon elinolojen muutoksia ja elinympäristön valintaa (pitkän aikajakson ympäristömuuttujien seuranta). Tutkija seuraa myös vertaisryhmänsä käyttäytymistä ja saa lisäarvona tietoa Salmonpyytäjistä ja Salmon pyyntitavoista (kalastus- ja saalistilastot), Salmo-filosofiasta ja Salmo-mystiikasta, Salmonpyynnin vetovoimatekijöistä (aktiivikalastajien mielipidetiedustelut ja ”alan aikakaudelliset lehdet”).

Mitä tutkimus kertoisi Tenon Salmosta? Jotain uutta ja vanhaa ja sinistä?

Vanhastaan tiedetään, ettei kotioloja voita mikään tai sitten niistä saa kärsiä koko lopun elämäänsä. Tenon Salmolla lapsuus hupenee noin 4 vuodessa. Sivuvesien kasvattamilla salmoilla varhaisvuosia kertyy usein enemmänkin, koska syrjäkulmilla yhteisövillitykset lähteä isoille vesille tulevat hitaammin tai kasvattava ravinto lienee puutteellisempaa. Sitäkö ruokaa saa, mitä tilaa? Ensiksi Salmo ottaa kuitenkin omaa tilaa, pöydän ruokalassa. Kotiruokalistalla on lähialueella tuotettua, tukevaa toukkaruokaa ja lennokasta päivä- ja koskikorentopitoista kevytruokaa. Niillä eväillä Salmot kasvattelevat itseään kesäisin, mukavasti koskikivien kyljillä ja välillä omalla patiollaan leppoisasti lepäillen. Talvet oleillaan enimmäkseen vain odotellen uutta kesää ja haaveillen ulkomaanmatkoista.

Jo koittaa sekin juhannus, kun parven mukana Salmo hönkäisee Tenoa myötävirtaan, nuoruuden huumassa, fysiologia koetuksella. Uudessa hopeisessa kalannahkarotsissaan pois kotikulmilta isommille väylille. Merta näkyvissä. Lähtee Golffaamaan päin vihreätä kokemusta, veri virtaa kohti lämmintä merivirtaa, sinisille ulapoille. Nyt tai ei koskaan, Intersail-tiketti taskussa. Jokunen Salmo on lunastanut sen 1 vuodeksi, rohkeampi 2 vuodeksi, uhkarohkein 3 vuodeksi. Täysin extrem-sailorit vielä pidemmäksi ajaksi. Salmolla mielessään uudet murkinat, runsaat ruokamarkkinat ja kaukovesien elämänsuola. Läntisen markkinatalouden kylpysuolavettä, jännittäviä kokemuksia, uusia haasteita. Maata näkyvissä, takana Lofootit, ollaanko jo perillä Färsaarten vesillä? Oliko tarkoitus uida yhä vieraammille vesialueille, onko Grönlanti niin vihreä land kuin nimetään?

Matkailu avartaa, mutta ryhmämatka uuvuttaa ja aikuisuus koittaa. Koti-ikävä iskee, Tenon Salmo pyörtää pyrstönsä, kääntyy takaisin kohti jo uituja vesiä. Ei löytynyt mereltä pesää, ei enää uutta merikesää. Suuri osa aikalaisistaan on kadonnut merimatkalla, joutunut jo murtovesimetreillä koskeloiden kitaan, hylkeiden hampaisiin tai myöhemmin tullut pyydetyksi isompiensa ravinnoksi. Tenon Salmo kiemurtelee vaistojensa ja aistiensa pakottamalle paluumatkalle lukuisten Norjan vuonojen makuvesissä. Jos lihansa on vahvasti leimattu tenolaiseen vesikemiaan, sinne Salmo kuononsa suuntaa. Ollaanko jo kotivesillä? Ollaanko jo hajuvesialueella? Maistuuko vedessä maarianheinä, uuvana vai riekonmarja? The river Deatnu, Tana, Teno, joenviittaa ei näy, mutta suunta on todennäköisesti oikea.

Ollaanko ajoissa, ollaanko jo perillä? Laumana lähdettiin, parvena pyörittiin ja tokka tohisten nyt noustaan kohti kotia. Edessä Salmo-saalista anomassa, konstailemassa ja pyytelemässä lukuisia maanpäällisiä pipoja, lierihattuja ja lippiksiä. Vedenpäälliset polaroidit, vedenalaiset silmäharvuudet, kahluusaappaat tai pinnantuntuisesti soljuvat siima-setit säikyttävät Salmoa tai vain sopivasti ärsyttävät. Jollekin Salmon-soutajalle riittää, kun Salmo vain näyttää pyrstöä pinnanpäällä, jollekin tuottaa tuskaa, kun Salmo vain näykkäisee viritettyä viehettä. Jollekin pyyntitekniikalle Salmon on ehkä annettava periksi, kun nousuvauhti ja ärtyvyys ylittää varovaisuuden ja harkintakyvyn. Jos auringon tulokulma, vedenkorkeus, ilmanpaine, lämpötilavaihtelu, snack-bar –perhon malli ja väritys ja Salmon oma tartunta-aste on sopiva, se voi jäädä koukkuun ja tulla koukatuksi. Mutta niin voi jäädä Salmon pyytäjäkin, elinkautiseen koukkuun, kunnes vallanpitäjä armahtaa.

Tenon Salmo on lopultakin onnistuneesti kotipesällä. Eletään nousukauden loppua, syys-lokakuun vaihdetta,  kutuaikaa tummansinisillä makeilla vesillä. Salmo-mammat rakentavat juoksevalla vedellä varustetut kylmäkellarit, joiden pohjaelementteinä on oman jokielinympäristön Leca-sorat. Hedelmöitetyt mädit peitellään ja säilötään kotikellareihin, joissa ”lapsiveden” tasavirrassa ja vaihtohapessa hautuu tärkeät perilliset. Salmon perintökaaren jatkuvuus nähdään seuraavan kesän alussa, kun Salmon ruskuaispussipoikaset opettelevat itselliseen ulkoiseen ravintotalouteen ja geeniperimän antamiin mahdollisuuksiin.

Vanhaa Salmoa ei ole enää kotivesissä, ehkä se on kuntoutumassa meren antimilla tai se on kohdannut saattohoitonsa. Kotijoessa toimii kuitenkin vapaan ja villin kasvatuksen salmotarhat, kuningaskunnallisen ja tasavaltalaisen valtiosopimuksen tukemana. Vaikka Salmokulttuuriin liittyviä monimuotoisia salaisuuksia pyritään tutkimaan ja selvittämään, onneksi kaikkea ei saada selville, koska Salmofilosofialle pitää jättää tilaa.

Maija Länsman