ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Lähes vuorokausi oli takana matkustamista, kun saavuin Kemihaaraan pian joulunpyhien jälkeen. Edellisenä päivänä ensin pirssillä Kouvolan asemalle ja sitten junalla Riihimäelle, välissä vielä vaihto Lahdessa ennen kuin pääsin yöjunaan ja makuuvaunuun. Seuraavana aamuna sitten Kemijärven asemalta siirtyminen bussiin, josta puolenpäivän aikoihin ehdin Pelkosenniemelle tilaamaani kutsutaksiin. Loppumatkaan kului nelisen tuntia taksin toimittaessa postin Kemijoen varren erämaataloihin. 

Kemihaaran majatalon pihalla oli jouluinen tunnelma, pihakuusessa tuikkivat valot ja tulet paloivat jäälasilyhdyissä. Jussi ja Helena ottivat hyvin vastaan, heti pääsin hirvikeitolle ja sitten saunaan sekä sänkyyn. Illalla hain sukset ja pulkan varastosta ja virittelin ne lähtökuntoon.



Aamupalan jälkeen hiihtelin rinkkaan kytketyn pulkan kanssa helppokulkuista kelkkauraa pitkin Vieriharjun kämpälle. Oli uudenvuoden aatto ja muutaman tunnin kuluttua kämpässä oli jo kotoisen lämmintä. Juhani oli kertonut ampuvansa raketteja taivaalle joskus iltakahdeksalta joten kiipesin Vieriharjun päälle tähystämään näkyisikö ilotulitusta. Jotain vaimeita kumahduksia ja valon välähdyksiä tosiaan näkyi taivaanrannassa. Laskeskelin, että etäisyydestä johtuen äänet kantautuivat korviini noin puolen minuutin viiveellä. Maistelin vielä muutaman rommitotin Uuden Vuoden kunniaksi.

Yön aikana oli pakkanen kiristynyt jo lähelle kolmeakymmentä. Joskus aamukymmenen tienoilla oli jo verraten valoisaa, kun suuntasin sukseni Vierihaaran latvajänkää pitkin kohden Mantoselkää. Aavalla jängällä pitkät sukset pääsivät oikeuksiinsa eikä niitä tarvinnut polkea kovin syvälle lumeen. Mantoselkä oli täynnään porojen kaivamia syömäkuoppia. Arvasin tämän jo ennakkoon, koska tiesin sen olevan jokavuotista talvilaidunta. Nyt pehmeän lumen aikaan poteroista ei ollut läheskään sellaista haittaa hiihtämiselle eikä varsinkin ahkion vetämiselle kuin joskus kevättalvella.

Manto-ojalla pakkanen kiristyi entisestään ja kuutamon kalpeassa valossa korpikuusten pitkät varjot loivat aavemaista tunnelmaa. Manto-ojan vanha kämppä on kyllä lämmin, mutta sen ovi on sen verran hatara, että laitoin toisen makuupusseistani verhoksi oven eteen.

Aamulla pakkasta oli 34 astetta ja lumi narskahteli kuuluvasti askelten alla. Vedin kasvosuojuksen maskiksi varmuuden vuoksi, koska yksin en ehkä huomaisi mahdollisia paleltumia. Läksin kiskomaan kuormaani poroaidan vierellä olevaa jo lumettunutta jälkeä pitkin kohti pohjoista.



Ennen Keskiselkää käännyin avoimelle jängälle, missä vedin kuormaa uppolumessa hengitys höyryten kuin rahtihevosella. Keskihaaran kohdalla yllätyin siitä kuinka petollisia jokijäät voivat olla kovasta pakkasesta huolimatta. Laskin jokitörmältä huolettomasti ja jää murtui alta rusahtaen. Sain kiskaistua pulkan murtumakohdan yli ennen kuin siihen syntyi aukko. Ajatus veteen putoamista yli 30 asteen pakkasessa jäi kuitenkin vaivaamaan mieltä ja muistutti jälleen varovaisuuden tarpeesta.

Saavuin Peskihaaran kämpälle runsaan neljän tunnin taivalluksen jälkeen. Siellä tapasinkin reissun ensimmäiset kulkijat, jotka tosin lähtivät illansuussa Manto-ojalle. Pääsin tällä kertaa valmiiksi lämmitettyyn kämppään. Peskihaaraan olisi pitänyt tuoda uusi vieraskirja, kun vanha oli tullut täyteen jo syksyllä. Katselen vieraskirjat yleensä viimeisimmästä omasta merkinnästäni alkaen ja luen kaikki sen jälkeiset kirjoitukset. Monesti silmäilen koko kirjan alusta loppuun. Nyt lueskelin illalla Matti karjalaisen kirjaa: Karhulavalla.

Seuraavana aamuna jatkoin tuoretta kelkkauraa kohden Jaurua. Ennen laskeutumista syvälle Jaurun jokilaaksoon valokuvasin auringon kaamosvaloa eteläisellä taivaanrannalla. Kireä pakkaskeli teki luiston niin nihkeäksi, että lasku alas Jaurun varteen kävi helposti ja enemmälti jarruttelematta.

Jo iltapäivän hämärtyessä kotiuduin tyhjään ja kylmään Peuraselän kämppään, kaadoin termarista loput höyryävät vedet ja sekoitin mustikkajauhetta kuppiin. Jälleen samat jo rutiiniksi muodostuneet toimenpiteet, kamiinan tyhjennys vanhoista palamisjätteistä, tulet sinne ja vedenhakuun. Sitten kämpän lämpiämistä odotellessa polttopuiden tekoon. Kun sisällä on lämpötila jo plussan puolella, on mukavampi laittaa ja syödä murkinaa, jotain valmista pussiruokaa lämpimään veteen haudutettuna ja kahvia päälle. Ilta kului lueskellessa vieraskirjaa ja Sakari Kännön ”Moskua”. Harmittelin sitä, että syksyllä kämppään jättämäni Järvisen klassikkokirja oli viety. Olinhan nimenomaan tarkoittanut sen kaikille kämpässä kävijöille yksinäisten iltojen ratoksi.



Aamulla pakkasta piisasi ja kuu kajotti matalalla jokilaakson metsän yllä, lännen suunnalla. Illan aikana kuutamo ei lainkaan valaissut Jaurun syvää jokilaaksoa, joka näin sydäntalvella on pimeä ja kylmä paikka. Pakkaskaudella kylmä ilma valuu laakson pohjalle eikä sinne näy aurinko ennen kuin joskus kevättalvella. Aioin pitää välipäivän vaelluksesta ja valokuvailla jokivarren maisemia hiihdellen niin pitkälle, kunnes rajavyöhyke tulee vastaan. Kävin kurkkaamassa vanhaa veneen raatoa, joka on piilotettu joessa olevaan saareen. Tämän veneen jäännökset ovat kiinnostaneet minua jo aiemmin ja aprikoin olisiko se mahdollisesti Moskun vene. Näin ei ilmeisestikään ole, sillä Moskulla kylläkin oli vene Jaurun eräässä saaressa, mutta se oli lähellä Anterin ja Jaurun yhtymäkohtaa kymmenisen kilometriä nykyisen itärajan tuolla puolen. Sen sijaan Lusman Uulalla ja Korvan Jussilla oli kummallakin vene Jaurulla. Veneen sijainti ja kunto/ikä viittaisi hyvinkin näihin viimeksi mainittuihin ja aikaan ennen sotia, jolloin veneillä käytiin kauempana idässä kolttain mailla. Mikäpä olisi parempi piilopaikka veneelle kuin soistuneen jokivarren kohdalla oleva saari.

Jauru on todellinen erämaajoki, joka virtaa kohti Venäjää syvällä laaksossa kaartuvien, naavaisten ikikuusten katveessa. Jauru eli Jauri tulee nimestä javri eli järvi. Kyseessä on siis järvijoki, mikä paljastuukin katsomalla karttaa riittävän etäältä Venäjän puolelta. Jauru on myös siitä erikoinen joki, että siinä on lukuisia saaria etenkin itärajan tuntumassa ja sen takana.



Seuraavana aamuna lähteminen Jaurulta tuntui ajatuksena yhtä vastenmieliseltä ja raskaalta kuin nousu rinkan ja pulkan kanssa syvältä jokilaaksosta Härkämurustan päälle. Aina kun lähdet Jaurulta, lähdet poispäin erämaasta, mutta toisaalta - pitää lähteä jotta voi taas palata. Nämä ovat olleet mottoni, jotka olen joskus aiemmin tallentanut kämppäkirjaan. Puolitoista tuntia kiskomista ja puuskuttamista ja olin Härkämurustalla. Siitä sitten loivasti laskevaa Liittohaaran vartta noudattelevaa kelkkauraa jälleen Peskihaaran kämpälle. Nyt kämpällä olikin seuraa, kaksi miestä jostain Pohjois-Karjalasta päin. Viiden vuorokauden yksinäisyyden jälkeen juttua riitti.

Lähes kellon ympäri nukuttujen yöunien jälkeen kohti Härkävaaraa ja Peskihaaraa. Siis hetkinen, minähän olin Peskihaaran kämpällä, mutta lähin jokivarsi ei ollutkaan Peskihaara vaan Liittohaara. Ennen oli toisin, nimet olivat joskus vaihtaneet paikkaansa ja ne on nyt oikaistu. Sekavaa joka tapauksessa. Itäkairan uusiin karttoihin on tehty muitakin outoja nimimuutoksia, maastomerkinnöissäkin on lukuisia virheitä ja puutteita, jos kohta tarkennuksiakin löytyy.

Nousin Härkävaaran laelle, missä on järeää vanhaa metsää. Kiertelin siellä valokuvaamassa, vaikkakaan tykkylunta puiden oksistossa ei ollutkaan niin runsaasti kuin joskus parhaimmillaan. Härkävaaran suurta kämppää oli vaikea saada kunnolla lämpiämään, vaikka kookkaassa tynnyrikamiinassa paloivat pitkin iltaa paksut ja pitkät pöllit. Saunaa en edes ajatellut lämmittää, enhän tehnyt sitä Vieriharjussakaan. Koitin edes jossakin toimissani säästää polttopuuta. Siis toista viikkoa ilman peseytymistä ja alusvaatteiden vaihtoa, onneksi ei ollut muita samoissa tiloissa kärsimässä.



Härkävaarasta lähtö oli ikään kuin luopumista. Illalla olisin Kemihaarassa ja huomenna jo junassa matkalla kotiin. Taisi olla oikeastaan raskain päivätaival ennen kuin saavuin huurteisena Kemihaaraan. Taas yksi lapinreissu oli tehty.

Eräkulkuri