ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Sarmitunturin erämaa-alue, syksyllä 1995

Arvoisa lukijani, ehkä ihmettelet aihevalintaani, mutta siihen on vankat perustelut, nimittäin tällä reissulla oli hamiradio, mallia "tunturiradio", mukana. Eräänä syyskuun iltana räjäytin Wartburg 353W:n kaikki 50 pirtsakkaa heppaa tositoimeen, edessä olisi 1250 kilometrin urakka, kyseisellä kulkuneuvolla ties kuinka mones.

Olimme lähdössä matkaan poikani Sepon kanssa kahden ja Sarmitunturin erämaa-alue koskemattomuutensa ja syrjäisen sijaintinsa takia oli jo pitkään kiehtonut mieltämme. Kyseinen erämaa-alue on itse asiassa melko pieni, ja sitä ympäröivät laajat hakkuut joilla metsähallitus yritti parturoida koko alueen valtion rahapulaa helpottaakseen. Onneksi luonto iski takaisin, alue on niin vaikeakulkuista, että puun korjaaminen siltä tuli liian kalliiksi, ja hakkuut rajoittuivat alueen reunoille joilla on kymmeniä kilometrejä metsäautoteitä kulkea.

Lähdimme liikkeelle alueen länsireunalta eräältä poroerotuspaikalta, jonka läheisyyteen ajoin Warren männikköön odottamaan paluutamme. Sitten rinkat selkään ja pöheikköön.

Ajettu yö, neljätoista tuntia putkeen, tuntui, vaikka toinen siinä olikin vaakatasossa ja toinen ajoi. Tästä johtuen päätimme leiriytyä ensimmäiseen passelin näköiseen paikkaan. Kun olimme muutaman tunnin patikoineet parin suon yli, kiertäneet pari pientä järveä, saavuimme kirkasvetisen puron rannalle kuivalle männikkökankaalle.

Se oli siinä! Meinaan ensimmäinen yöpaikka. Laavu pystyyn, tulet eteen ja chateubriand valmistumaan, samoin kahvivedet. Mitään ei tarvinnut puhua, kokemus puhui. Kumpikin hoiti hommansa.

Kun olimme nauttineet lounaan ja juoneet kahvit oltiin jo myöhäisessä iltapäivässä ja mielessäni käväisi repussa oleva radio ja ympäri maailmaa kiihkeänä päivystävät miljoonat ja taas miljoonat amatöörikaverit. Mutta tein virheen. Mietin tätä vaaka-asennossa, siitä seurasi se, että herättiin pussin päältä ruokalevolta illan viileyteen ja möyrittiin sisäpuolelle kyseistä nukkumavälinettä.

Aamusella Seppo sanoi unisena, jotta kello on jo kymmenen. Käskin sen heittää kellon kuuseen ja jatkoin painajaisia, yhdeltätoista tuli kuitenkin luonnon määräämä pakko nousta ylös.

Matka jatkui aamutoimien ja -palojen jälkeen ilman sen kummempia aikatauluja ja määränpäätä Lapin luontoa ja eläimistöä ihaillen sekä mahtavia mustikoita välillä ahmien, (niitä sitten kerättiinkin puoli pakillista lettuhommia varten). Seuraavan ja sitä seuraavan leiripaikan toimet olivat toistensa toisintoja, myös yhteyksiä etelään sain useita käyttäen koko rigin eli lähetinvastaanotimen siis radion 1W lähtötehoa hyväkseni, itse asiassa jouduin monta kertaa toteamaan sen, että kertoessani radioalan asiantuntijoille näistä yhteyksistä, niille on vähän hymyilty, (tarkoitan nyt tätä kännykkäsukupolvea). Mutta eipä se kimalainenkaan tajua sitä, ettei se pysty lentämään.

Niin kului viikko kuin siivillä. Lapin luonto näytti kaikki kasvonsa, auringonpaisteen, sateen ja myrskyn. Kaikki tuntui kuitenkin hyvältä, niin on silloin kun erämaahan mennään sitä kunnioittaen, vieraaksi, roskaamatta ja turhaa meluamista välttäen. Silloin myös nähdään jotain sellaista mitä ei meluava porukka koskaan näe, esimerkiksi karhun tai ahman.

Itse kohtasin erämaan valtiaan mennessäni soittamaan kotiin ARP:lla erään korkean mäen rinteeseen. Tämä ARP aikakausi on ikävä kyllä historiaa, mutta olisi saanut jäädä Lappiin käyttöön toimivuutensa takia. Olimme leiriytyneet Karhukammille, enteellisesti, (näin nimen ja kuvan kämppäluettelossa), silloin sitä en tiennyt. No, kun siis kammin kohdalta nyt ei sattumoisin saanut yhtetyttä, niin lähdin kapuamaan rinnettä ylös tuulen humistessa.

Metsä ei ollut hiljainen, alusta pehmeää sammalta, puut ääntelivät. Jokusen sadan metrin päässä kammista, erään kumpareen päälle noustessani katselimme 0,1 sekuntia toisiamme nallen kanssa. Nalle säikähti pahanpäiväisesti nähtyään ruman naamani, ja minäkin menin kovempaa kuin koskaan alamäkeen, se siitä visiitistä. Vähän siinä sydän läpätti, siinä kahtasataa seuraavan tunnin, meinaan minulla, nallesta en tiedä kun emme tavanneet toistamiseen. Kaikista hienoista neuvoista huolimatta juoksin, ja lujaa! Adrenaliini on oivaa ainetta, sitä pitäisi olla tiukkoja tilanteita varten aina potullinen mukana, mahtaako apteekista saada?

Jälkeenpäin jutellessani Raatteen rajavartioaseman päällikön kanssa tilanteesta, hän kertoi, että alan asiantuntijakin, joka on neuvonut miten menetellä kun kohdataan karhu, on toiminut laillani. Juuri edellisenä päivänä tavatessamme pari paikallista erämiestä, he kertoivat, että alueella on karhuja, mutta että emme tulisi niitä näkemään. He muuten neuvoivat kammin paikankin.

Kävimme pojan kanssa katsomassa josko jotain jälkiä olisi jäänyt, mutta korpi oli neitseellisessä tilassa niiltä kohdin. Se onkin sitten ensimmäinen ja ehkä viimeinen kerta kun kohtasimme nallen kanssa.

Vuoden 2008 Kemihaaran reissulla totesimme, että kontio on aika siivoton eläin, oli vääntänyt rusetin Ätimysvaaran rinteeseen! Ja aiemmin päivällä Seppo näki juurakkokumpareessa isohkon reijän, melko varmasti talvipesä työn alla. Puhtaasti hienotunteisuussyistä kiersimme hieman sivummalle.

Juttu on osittain ensimmäistä kertaa julkaistu Teljän radioamatöörit ry:n kerholehdessä Hamporissa 1995.

Tarinan radio on omatekoinen 7MHz:n sähkötysradio jonka teho on alle 1W. Tällöin sen sisäisillä akuilla voi pitää viikon jokaisena päivänä n. 2h yhteyden joka on optimaalisesti ko. taajuusaluella 1000km. Kuvassa kuulokkeet, radio, sähkötysavain ja antenni.

Radio tuli maksamaan nykyrahaksi muutettuna noin kymmenen euroa, kas osat kerättiin pääasiassa kaatopaikoilta ja romuliikkeistä silloin kun kohdalle satuttiin.

Rakenteluun ja tutkimiseen, ( omaa suunnittelua, ja monilta osin poikkeava konstruktio), meni sitten sitäkin enemmän. (Jos olisin tupakkamies, paperossiin olisi tärvääntynyt iso raha).

Ähvä Urkki / Matti, OH1FU