ELÄMÄ ON ULKONA outa.fi - yhteinen retkeilylehti

Niin ettäkö Surnulle, pariksi päiväksi. No lähdetään. Mikä ettei.

Näin vaihtui sähköposti luukusta toiseen. Pääsipä retkeilyn omaksi ottanut neito tutustumaan paikkaan, joka muuten ehkä ei olisi tullut mieleenkään. Aprikoi neito, että mitenkä ne sukset. No ei mitään suksilla vaan reilusti lynksillä, tuumasi toinen lähtijä, jollain tavalla retken järjestelyistä ja onnistumisesta vastaava ukko. Retken pääsuunnittelija, jos niin voi sanoa. No, kokemushan tuokin on kelkalla. Mikäpäs siinä. Ja olihan tuo mies melko luotettavan oloinen ensitapaamisella, että kai tässä uskaltaa. Tuumi neito. Sukset sentään suostui ottamaan kuormaan, jos vaikka voisi hiihdellä päivät pitkät upeissa maisemissa.

Koitti viimein reissupäivän aamu. Iloisin mielin neito lähti kotoaan ajelemaan kohti paikkakuntaa josta varsinainen reissu oli tarkoitus alkaa. Lukemattomien tappavien ikävien tuntien autoilun jälkeen hän pääsi perille, eikä sovitusta kohtaamispaikasta huolimatta meinannut löytää kaveriaan, samaista ukkoa joka itsestäänselvyyksiin eli turhiin ajo-ohjeisiin ei viitsinyt aikaansa tuhlata. Kaikille ei kerta kaikkiaan mene perille mitä hyvät, lyhyet ajo-ohjeet eli suomen kieli tarkoittaa, tuumaili ukko, joka jo kohta kärsimättömänä oli pienen ikuisuuden odotellut tapaamispaikassa, tutussa tienristeyksessä, neitoa. Kumma eläjä kun ei meinaa pysyä kartalla ja aikataulussa, vaikka ei tuon kauempaa tule. Tuumi ukko.

Neito ilostui, löytyihän tuo kaveri, enkä ole kuin, hetkinen, kaksi minuuttia myöhässä. Jos ne ajo-ohjeet olisivat olleet ymmärrettäviä niin olisin ollut reilusti etuajassa. Hyvin kuitenkin selvitty, tuumi neito. Varsinainen matka ei kuitenkaan näyttänyt alkavan vielä. Mitähän nyt, ihmetteli neito. Ukko murahti epäselvästi "tule perässä" ja hyppäsi suureen maasturiinsa ja lähti ajelemaan. Tienä oli huononpuoleinen hiekkatie, kelirikon runtelemakin. Oho, tässähän sotkeentuu auto, tuumi neito ja ajeli perässä. Sitä tietä ei kuitenkaan kovin kauaa kestänyt vaan viimein käännyttiin johonkin risteykseen. Mutta minne! Matka jatkui kurjaakin kurjempaa kärrypolkua jonnekin vaarojen lomitse, ties minne. Tie oli niin kapeakin, että takaisin ei olisi päässyt kun autoa ei olisi mahtunut kääntämään ympäri. Vain pari kuraista ajoraidetta keskellä kinoksia. Eikä neito millään meinannut pysyä ukon perässä henkilöautollaan liejuisella polulla jossa koko ajan oli uhkana kiinnijääminen ja auton rikkoutuminen sekä eksyminen lukuisine sivuteineen. Ukko kyllä eteni sujuvasti paikallistuntemuksen, ison moottorin ja nelivedon turvin. Kuin tyhjää vain. Eipä tuota kurimusta kuitenkaan kovin kauaa kestänyt, parikymmentä kilometriä. Auto kyllä oli aika likaisessa kunnossa laittoi neito merkille. Mutta ei kannata antaa tällaisen pikkuseikan pilata alkavaa lomaviikkoa, tuumi hän.

Perillä alkoi tavaroitten purkaminen, ensin purettiin lynksi ja reki kärrystä ja sitten tavarat pois autoista ja alkoi reen lastaaminen. Ukko isännän ottein nakkasi tavaransa rekeen, paitsi repun joka laskettiin hellävaroen reen pohjalle, ja murahteli, että "tavarat siihen".  Johan noita nyt joutuu tosissaan sovittelemaan, kun on niin pieni reki, neito arveli. Olisipa tuo kaveri lastannut omansa järkevämmin niin helposti olisi kaikki mahtunut, tuumi hän. Mutta siihen ne vain oli mahdutettava, ja yritettävä sitoa kiinni puutteellisilla sidontatarvikkeilla. Vaikka etukäteissuunnitteluissa ukko oli vakuuttanut, että kuormaliinoissa löytyy. Mutta ei kannata kiinnittää huomiota kaikkiin pikkuseikkoihin, tuumi neito.

Lopulta lynksi, monien vaikeuksien jälkeen pärähti käymään ja matka alkoi. Haa, tämähän metkaa, tuumi neito lynksin takapenkillä, vaikka kohta koko homma alkoi epäilyttämään kun tuon oivan kulkupelin ainoat mainittavat ominaisuudet olivat kauhea meteli ja paksu pakokaasujen muodostus, niin että lähisaarissa kevään ensimuuttajat, varikset alkoivat selvästi potea hengenahdistusta. No, eipä kai matka kauaa kestä ja loppuu tämä saastuttaminen, tuumi neito.

Mutta siinä hän erehtyi pahemman kerran. Kun päästiin isolle Inarille, taivaanrannassa ei näkynyt kahden saaren välisestä salmesta yhtään mitään. Pelkkä horisontti. Ukko viittoili ja murahteli, että "tuonne ollaan menossa", ja lisäsi pakokaasujen muodostumista. Ikuisuuden kuluttua päästiin nähtyyn salmeen. Siellä taivaanrannassa näkyi jo maata ja lisäksi salmi, josta ei taaskaan nähnyt yhtään mitään. Ukon hanska heilui ja kuului tuttu murahdus "tuonne ollaan menossa".  Ja ikuisuus jatkui. Välillä ukko murahti, että "menehän ajamaan" ja niin kuski vaihtui. Neito hieman pelkäsikin, mihin tässä nyt joudutaan. Ja minne pitäisi mennä. Apua ei kuitenkaan saanut, kaipa se ukko nukahti sinne takapenkille. Maa ei tuntunut tulevan lähemmäksi, vaikka metelin puolesta olisi pitänyt olla jo maan äären tuolla puolella. Vihdoin edessä näkyi pelkkää maata eikä tyhjää aukkoa missään. Neito ilahtui, että kohta varmaan päästään perille. Mutta ei. Kuski vaihtui ja jäällä ajelua kesti vielä hetken. Lopulta, samalla vauhdilla ukko kurvasi järveltä maalle ja matka jatkui pitkin huonokuntoista kelkan jälkiä. Maisemat olisivat olleet hienojakin, neito arveli, mutta eihän niitä tässä vauhdissa ja röykytyksessä ehdi nähdä. Kaikki keskittyminen meni siihen, että pysyi kyydissä. Hullua hommaa tuumi neito. Eikä antanut moisen pikkuseikan pilata lomatunnelmaa.

Ikuisuuksien jälkeen viimein ilmeisesti määränpää koitti tai lynksi teki lakon. Ainakin matkanteko pysähtyi. Huhhuh, tuumi neito. Lopulta saattoi uskoa, että perillä oltiin, ainakin ukon askareet viittasivat siihen. Ei se paljoa selitellyt, heilautti laavun jotenkuten pystyyn, pohjalle mallin vuoksi pari männynhakoa ja viittasi kintaalla laavuun ja sanoi, että siinä se on. Ei ollut kaminatelttaa tai telttaa ylipäätään, ei umpilaavua, ei mitään, vain yksi pieni pala kangasta kepin nokassa. Ohoh, onneksi on kunnon makuupussi mukana ja hyvä makuualusta, tuumi neito. Ja levitti makuualustansa sopivaan paikkaan. Mutta eipä siihen ollut vielä menemistä, kun ukko nakkasi laavuun pari märkää ja haisevaa porontaljaa. Jopas, tuumi neito. Tuohonko pitäisi mennä nukkumaan. Ja pian kävi ilmeiseksi, että näin on. Siihen taljojen päälle on mentävä, muuta paikkaa ei ollut. Kun kaikki näytti valmiilta ja reki oli tyhjä, ukko murahti että "kyytiin" ja lähti ajamaan lynksillä. Hitaampi ei olisi ehtinyt mukaan vaan olisi jäänyt reen alle, tuumi neito.

Ajelun tarkoitus selvisi pian. Metsästä löytyi keloja, noita lapin hienoja, erikoisia puita. Ukko ajoi lynksin kelon viereen ja kohta pärähti moottorisaha soimaan ja niin kaatui kelo, tuo uljas puu, joka vuosisatoja on säitä siinä uhmannut. Niin joutui neito tämän kauhistuksen todistajaksi ja vieläpä kantamaan sahattuja pätkiä rekeen. Kaipa tämä on välttämätöntä, tuumi neito. Olisi se kuitenkin voinut nuo lyhyemmäksikin sahata, että jaksaisi kantaa, tuumi hän, eikä antanut moisten seikkojen pilata lomatunnelmaansa.

Takaisin leirissä neito ihasteli aikaansaannosta, tunnelmallinen laavu ja edessä mukavat tulet. Hienosti oli laavu pystytetty, kun savu ei haitannut yhtään. Loistavaa. Ja iltapalan jälkeen koittikin nukkumaanmeno. Mutta entäs kun aamuyö koitti. Neito heräsi moottorikelkan ääneen. Mikä nyt? Minne se lähti, hätääntyi jo neito. Mutta ei, tuossahan se taljallaan kuorsaa, melko kovaakin vielä. Kelkan ääni lähestyi ja lopulta pysähtyi laavun taakse. Mitähän nyt tapahtuu?, tuumi neito, eikä juuri uskaltanut kurkistaa ulos. Kohta kirkas otsalampun valokiila tunkeutui laavuun ja kuului karmea karjaisu "YLÖS SIELTÄ". Jopa ukkokin heräsi ja tuumas "jaa, joko sinä tulit". Kukahan? ihmetteli neito. Ukon kysymys kylläkin oli hieman asiaankuulumaton, johan tuon näki ja kuuli, että tultu on. No, tapansa kullakin, tuumi neito. Vieras sytytteli sammuneen nuotion uudelleen ja laittoi kahvipannun tulelle. Jopa virkosi ukkokin ja hyppäsi ulos pussistaan. Eikä aikaakaan, kun rommipulloa oltiin tyhjentämässä kahden miehen voimin. Siksiköhän sitä reppua oli käsitelty niin hellävaroen. Tarjosivat ne sentään yhden mukillisen minullekin, lämmikkeeksi, tuumi neito. Ihan mukavastihan tää kuitenkin on alkanut, paitsi että ukot vielä aamuneljältä juopottelevat ja polttavat tupakkia siinä laavun edessä. Kaipa aamulla saa nukkua pitkään, ennen kuin nuo humalastansa selviävät, tuumi neito.

Mitä vielä, aamu oli hädin tuskin koittanut kun ukot, varsinainen ja vieras jo kolistelivat kahvipannuineen ja askareineen ylhäällä ja kiroilivat. Katselivatkin ne odottavan näköisesti. Mitähän nyt! Puurosta ne kuuluvat puhuvan. Mutta mikseivät sitä sitten keitä ? Ja sitten neito tajusi. Ukot odottavat, että hän nousee ylös keittämään puuroa heille. Voisihan sen keittääkin aikansa kuluksi, kun kerran tuli herättyä ja tänne asti päästyä kyydillä. Puuron jälkeen joutaakin lähteä vaikka hiihtelemään, hieno päivä tulossa, arveli neito. Eipä tullut hiihtämisestä mitään. Heti kun puurolautaset oli pyyhitty hihoihin, ukko pyyhkäisi näköjään hänenkin lautasesta enimmät tähteet pois ja murahti että "hyvä", ukko ja vieras hyppäsivät lynksiensä päälle. Ukko murahti että "kyytiin" ja sitten lähdettiin ajelemaan. Minnehän nyt, ihmetteli neito. Asia selvisi pian. Verkot otettiin esille, jäähän tehtiin avanto, taikka sillä aikaa kun ukot joivat kaljaa ja tupakkia paloi, neito joutui sahaamaan avannon jäähän. Aika raskasta hommaa, tuumi neito, näin alkeellisilla välineillä. Sitten otettiin esille mitä ihmeellisimpiä härveleitä ja sen isompia selityksiä ukot saivat verkot jään alle. Ja siirryttiin seuraavaan paikkaan, missä puuha toistui. Huh, sehän kesti koko päivän, tänään ei ehdi enää hiihtämään, eikä jaksakaan, tuumaili neito. Lopulta palattiin leiriin ja ukot rupesivat odottelemaan selvästi ruokaa. Kaipa se on tehtävä, kun noin odottavat, arveli neito. Eikä antanut moisen seikan pilata lomatunnelmaansa.

Seuraavana aamuna päivä valkeni harmaana. Lunta tai räntää satoi maahan asti. Yöllä oli tuuli kääntynyt ja makuupussien jalkopäät olivat iloisen valkoisen lumen peitossa. Kohta vieras katosi jonnekin ja ukko lähti taas kelon kaatoon. Jo on meininkiä, eikö vähempi riitä. Eikä se vieläkään älyä sahata noita puita pienemmiksi. Niitä ei meinaa jaksaa kantaa, tuskaili neito. Päivällä satoi lunta niin, että laavu uhkasi painua maata vasten. Jollain ihmeen virityksellä se kuitenkin pysyi kasassa. Ja kääntynyt tuuli piti huolen siitä, että nuotion savu tuli suoraan laavuun. Savusilmiähän tässä ollaan, ei se haittaa, suhtautui neito tilanteeseen. Eikä antanut moisen pikkuseikan pilata lomatunnelmaa. Päivä kului jotenkuten, ilman takia hiihtämään ei voinut lähteä ja mitään muutakaan tekemistä ei ollut. Välillä leirissä heilui leukut ja kirosanat lentelivät ja kohta tarvittiinkin ensiapupakkausta. Onneksi on mukana, tuumi neito.

Kolmantena aamuna viimein ukot hoksasivat verkkonsa ja niitä oli lähettävä kokemaan. Ylösnoususta ei juhlapuhetta kannattanut pitää, sen verran oli kaikki paikat tuhkan peitossa. Tuuli pysyi sitkeästi väärässä suunnassa. Kaloja tulikin runsaasti ja ukot olivat innoissaan. Mutta kun perkaamisen aika tuli, katseet kääntyivät taas kohti neitoa. Tyynesti hän ajatteli, että voihan tuotakin kokeilla. Ja niin se työ alkoi. Palkitsevaahan se oli, lopulta iltapäivällä koitti hetki jolloin sai syödä kalaa. Vaikka sen valmistus näyttikin hieman merkilliseltä ja keittoastia oli puhtaimmat päivänsä nähnyt joitakin vuosia sitten. No, ei tähän kai kuole, tuumi neito ja söi kalaa siinä missä ukotkin. Olivathan he valmistaneet ihan kelvollisen aterian. Kerrankin. Päivä tosin oli niin pitkällä, että hiihtämään ei ehtinyt. Johan tässä kuitenkin meinaa päästä lomatunnelmaan, arveli neito.

Retki jatkui samaa rataa. Menossa oltiin milloin minnekin, kelkalla tietenkin, ja tuntui että sukset olivat hukkainvestointi tällä reissulla. Neito jo ihmetteli, että eikö täältä meinaa päästäkään pois. Ukolla ei näyttänyt juuri kiirettä olevan poislähdön kanssa. Kesken kaiken hän hoksasi, että tästä lähetään. Ja sen enempää selittelemättä mentiin kanssa. Mutta minne? Pian oltiin jossain ihmepaikassa, jossa oli pieni kämppä. Mitähän vielä, neito ihmetteli. Mutta pian selvisi, että saunanlämmitys on mielessä. Mukavahan saunaan oli päästäkin, tuumi neito sen jälkeen kun oli joutunut hakkaamaan ja kantamaan puut, joka paikkaan ja lämmittämään kämpän ja saunan. Saunavedet sentään ukko hoiti, mutta helppohan ne on kelkalla kuskata järvestä. Tosin kaveria tuo kaipaili kun vedet saunaan piti kantaa. Ahtaassa kämpässä, jossa ei kunnon sänkyjäkään ollut, vain kapea laveri huonolla patjalla, onneksi kuitenkin porontaljat pysyivät ulkona. Aikaa kului pari päivää, ennen kuin lopullinen kotimatka ikuisuuden päästä takaisin alkoi. Jossain vaiheessa ehti suksetkin purkamaan paketista ja kokeilla luistoa. Olisi se kotimatka kai alkanut aiemminkin mutta kämpän omistaja sattui paikalle ja niin kaivettiin erään repun loputtomalta tuntuvasta rommivarastosta pullo esille ja taas alkoi juopottelu. Eipä tuo lomatunnelmaa enää alenna, tuumi neito.

Vihdoin tavarat pakattiin rekeen jo rutiinilla ja niin alkoi tuo pitkä, pitkä taival, jonka aikana tietenkin puutteellisesti sidotusta kuormasta tippuili osa tavaroita matkan varrelle. Neito hieman haikaili sauvaansa, oli palvellut vuosia monilla eri retkillä. Onneksi kuitenkin päästiin ehjänä pois, tuumi neito, eikä osannut harmitella edessä olevaa kurarallia.

KPe